Miksi kaikki kaunis käsiin räjähtää?

Kuntavaalit tulevat, oletko valmis? Minä en. Ehkä se tästä vielä. Oli miten oli, ilmassa nyt kuitenkin leijuu jo melko vinkeä vaalikiiman haju. Paikallisyhdistyksen puheenjohtajan ja piirin toisen varapuheenjohtajan ominaisuudessa viestivälineet laulavat vaaliasiaa ja sosiaalisen median paikallisissa ryhmissä alkaa ehdokkaiden irtopisteiden kerääminen kiihtyä. Minä se vain pohdin elämää. Ja syntyjä syviä.

Nyt on kysyttävä, että missä on minun vaalikiimani? Missä slogan, missä hössötys? Olo on yllättäen seestynyt kuin aikuistuneella miehellä, joka odottaa joulua. Ei tiedä tuleeko pakettia ensinkään? Onko sillä lopulta edes väliä? Voihan tolkku, että on tylsää olla fiksu…

Parin vuoden takaisilla eduskuntavaaleilla lienee osansa siihen, ettei kiima ole kovin korkea. Vaalipiiriä laukattiin ympäri ämpäri, ristiin ja rastiin, tyhjien kauppojen edustoilla, paleltiin patsastellen turuilla ja toreilla. Asian yksi puoli lienee se, että kuntavaalit ovat mittaluokaltaan varsin pientä puuhastelua eduskuntavaaleihin verrattuna. Vähempikin hössötys riittää pienessä pitäjässä. Toisaalta eräs aivan joitakin päiviä ennen eduskuntavaaleja tuhansia lukijoita – ja kosolti kiitosta – yllättäen saanut avoin kirjoitukseni Hämeen Sanomien blogissa avasi tuolloin silmäni huomaamaan, mikä näissäkin mittelöissä on ehkä lopulta merkityksellistä.

Voi hyvinkin olla, että minun äänestäjäni eivät tänä päivänäkään halua täydellistä joka asian besserwisseriä tai knoppitietäjää, joka on suuna ja päänä kaikkialla todistelemassa erinomaisuuttaan, vaan elämän viisautta, joka asuu epävarmuudessa? Ja joka puhuu vain, kun on asiaa. Tarttumapinnan voi kenties löytää myös epätäydellisyydestä, oman heikkouden ja virheiden myöntämisestä sekä syvästä inhimillisyydestä. Ehkä et haluakaan valita särkyvää illuusiota täydellisyydestä, vaan olla pieni pala kasvutarinaa. Sitä tarinaa, jossa on hyvin vähän jonkin tietyn poliittisen ideologian määrittämiä ehdottomia totuuksia.

Omassa elämässäni on tietynlainen ihmisenä kasvamisen prosessi aina käynnissä. En mene tähän hetkeen ja yksityiskohtiin, jotka eivät kuulu tänne, mutta kun elämässä kerran on päälimmäisenä tunne, että kaikki kaunis on käsiin räjähtävää, se opettaa vaalimaan hyvää. Ja hyvää voi vaalia vain antamalla itsestään, tunnustamalla heikkoutensa ja haavoittuvuutensa pelkäämättä. Ulkokultaisuus ja kiintymys mielikuviin, illuusioihin ja kulisseihin johtaa ennen pitkää romahdukseen. Luulen, että tämä pätee myös politiikkaan, jos tahti ei muutu.

Seuraan omaa aikaani aika pessimistisin silmin. Kun julkisen tilan tuntuvat valtaavan asiassa kuin asiassa omissa riemukuplissaan kasvaneet hullut ja fanaatikot asioiden eri ääristä, tolkun ihmisten kohtalo on jäädä kukkumaan äimän käkenä. Ja kun kukut, olet aina jonkun kätyri. Jos vaikenet, saat katsoa pilakuvaa, jossa tolkun ihmiset kääntävät selkänsä ongelmille.

Toivon, että jossain vaiheessa pääsemme trumpeista ja persujytkyistä sekä niiden yliampuvasta kauhistelusta ja paremman ihmisyyden todistelusta siihen tilanteeseen, että tolkun ihmiset nähdään populistien sijaan soihtuina, joille äänensä antamalla saa laillisesti sytyttää vallan salit palamaan. Mutta kun populisti ja sen kauhistelija ovat osa samaa ongelmaa, voi olla, että tämä maailma ehtii palaa ennen sitä.

3 kommenttia artikkeliin “Miksi kaikki kaunis käsiin räjähtää?”
  1. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    Tämä aika vaan on tätä. Nuorena miehenä pohdit eri asioita kuin tämmöinen elonsa ehtoopuolella olleva, joka ajattelee, ettei monestakaan asiasta kannata enää riehaantua. Politiikkahan on mennyt täysin pelleilyksi, kaikki puolueet ovat tietyssä määrin populistisia. Minun nuoruudessani 1960- luvulla kun aloin poliittisesti valveutua löytyi vielä ideologisia eroja ja saatettiin sanoa että joku puole aivan vilpittömästi ajatteli ihmistä. Nyt kaikki on samaa soopaa (kannnatuslukuja) joista omaa aatettaan ei löydä. Esim monessa nuoressa poliitikossa näkyy selvä puoluejohdon mielipiteen nuoleslkelu. Näkyy se vanhemmissakin kuten ministeri Lintilässä syksyn sanoma on muuttunut täysin Sipilän sanomaksi. Kiitollisuuttako? Ehkä, mutta on vanha sanonta”Ennemmin mies maansa myö kuin sanansa syö”.

  2. avatar harri sanoo:

    Jotenkin sitä arvostaa ihmisissä ml vielä poliitikot, elämänkokemusta. Selviytymistä oikeista vaikeuksista.
    Joku 15-vuotiaana poliittiseen harrastus-ja askartelupiiriin liittynyt ja siellä rakentamillaan suhteilla elinikäisen suojatyöpaikan politiikkaan pedannut henkilö on normi-ihmiselle yhtä hyödyllinen, kuin sadettaja eskimolle..
    Ammattipoliitikko on lähes kirosana.

  3. avatar Esa Kivivuori sanoo:

    Hmmm…
    Tuosta voi olla montaa mieltä riippuen hieman siitä, mitä kaikkea muuta politiikassa mukana oleva henkilö on tehnyt. Kokemuksia on kaikenlaisia ja omasta näkökulmasta tarkasteltuna vain rankat ajat todella opettavat.
    1990-luvun alun vuodet ja jossain määrin myös 2008 opettivat paljon kantapään kautta. Sen jälkeen ei juurikaan pelästy ns. koviakaan haasteita, eikä menetä sen enempää hermojaan kuin yöuniaankaan.

    Paljon tärkeämpää on ymmärtää tavallisen ihmisen elämää ja tarpeita, sekä tietää niin paljon, että osaa tarjota ajatuksia siitä, kuinka tulisi toimia. Onhan totta, että monelaisiin hankkeisiin lähdetään iloisina mukaan, mutta vain harvat niistä toteutuvat. Se on vain tiedettävä ja kestettävä.

    Nyt kun meitä ehdokkaita parveilee melkeinpä pilvin pimein valittaviksi, on äänestäjänkin tartuttava omaan rooliinsa vahvasti. Toiset haluavat tekemään jota kuinkin palkatonta työtä yhteiskunnan eteen mutta eivät itse päätä sitä. Kaikki alkaa siitä, että äänestäjä käyttää vieläkin ainutkertaista oikeuttaan. Samalla kyse on poikkeuksetta hankkeista, joyka eivät koskekaan juuri täsmäiskuna sinua äänestäjä tai minua, vaan jotain, tiettyä osakokonaisuutta kansalaisista.

    Tällaisia ovat päivähoitokysymykset, lastentarhat, paikallisten koulujen säilyttäminen, julkiset kulkumahdollisuudet, kotihoito ja ylipäänsä kaikenikäisten terveyden ja hyvinvoinnin hoito jne.
    Ne ovat yhteisiä asioita aivan riippumatta siitä edustaako äänestäjä ja/tai ehdokas jotain tiettyä, poliittista ryhmää. Värin valitseminen sinänsä on ohi mennyttä elämää, sillä aivan kuten oikeassakin elämässä ei ole olemassa vain oikeistolaista tai vasemmistolaista elämää, vaan vähintään 3-ulotteista ja joskus jopa sekin yläpuolella olevia kysmyksiä.

    Viime kädessä olemme samassa venessä. Siksi on suotavaa että suodamme samaan suuntaan. Itse olen pitkän työelämän läpikäynyt ja tiedän mitä pidän hyvänä yhteiskuntana, koska olen nähnyt ja näen ne huonotkin puolet.
    En yhdy ajatukseesi siitä, että ihminen muuttuu ryhtyessään poliitikoksi, kuten esim. kuntavaaliehdokkaaksi jotenkin rajoittuuneemmaksi tai sinisilmäisemmäksi yksilöksi. Itse asiassa päin vastoin. Miksi? Siksi, että hän joutuu iästään ja kokemuspohjastaan huolimatta opettelemaan vielä asioita, joista arvostelijoilla ei yleensä ole tietoakaan. Monasti ne ovat aika yllättäviä ja kaukana lehtien höpö-palstojen sisällöstä.

    Teen tätä hommaa ylpeänä enkä suostu rajoittumaan mihinkään ”politiikko” -karsinaan sen enempää kuin kukaan äänestäjäkään suostuisi mihinkään ”vaalikarja” -ryhmittymään kuulumaan. Tiedän, että osaan ratkaista mm. asumiseen, kulttuuriin ja perhepolitiikkaan liittyviä asioita ja joku muu osaa muita asioita, Kysymys onkin siis molemminpuolisesta kunnioituksesta ja luottamuksesta. Me kaikki teemme parhaamme. Joskus se riittää, joskus ei. Mutta niin kauan kuin inhimilliset ihmiset päättävä koneiden sijaan on kuitenkin toivoa.

Jätä kommentti

css.php