Tolkku asuu epäilyssä

Olin mukana Tolkun tie -vetoomuksella yhteiskuntarauhan ja järkevän keskustelun puolesta yhtenä sen kahdestatoista allekirjoittajasta tai työryhmän jäsenestä. Viime päivät olen seurannut huuli pyöreänä keskustelua vetoomuksen ympärillä. Meistä allekirjoittajista osaa on ehditty jo leimata henkilöinä ties miksi natsien kätyreiksi ja hyökätä vetoomusta vastaan.

Ajatelkaa: Tarkkaan ja monelta kantilta mietitty ja muotoiltu vetoomus yhteiskuntarauhan ja järkevän keskustelun puolesta johtaa allekirjoittajien ja heidän motiiviensa kyseenalaistamiseen ja piilotettujen agendojen etsimiseen. Nähdäkseni vetoomusta vastaan hyökkääminen todistaa melko jäätävällä tavalla vetoomuksen pointin ja tarpeellisuuden. Se hymyilyttää hetken, mutta asian vakavuus pyyhkii virneen naamalta nopeasti. Yhteiskunnallinen kansalaiskeskustelu on polarisoitunut ja tulehtunut aiheissa, joissa meidän kaikkien tulisi etsiä suomalaista kompromissia, konsensusta, kultaista keskitietä; tolkun tietä. Keskusteluissa vilisee monta minun Suomeani. Tolkun ihminen puhuu yhteisestä Suomesta.

Ymmärrän, että joidenkin on vaikea nähdä keskusteluissa ääripäitä, mikä osaltaan johtaa tolkun tien tyrmäämiseen. Suosittelen tarkastelemaan mitä tahansa polarisoitunutta keskustelua tämän Russellin kuuluisan lausahduksen hengessä:

Maailman kiusana on se, että typerät ovat ehdottoman varmoja ja viisaat täynnä epäilystä.

-Bertrand Russell

Tässä mielessä voimme todeta, että minkä tahansa polarisoituneen keskustelun ääripäissä asuu ehdottomuus ja varmuus omasta asiasta, kenties jopa ikuisena ja muuttumattomana totuutena. Tällöin ääripäiden väliin mahtuu aina epävarmuuden, toisin sanoen tolkun tie. Hämeenlinnalainen filosofi Johannes Ojansuu kirjoittaa kirjassaan Pyhyys – rajalla oleva ihminen, että ”ikuisten ja muuttumattomien totuuksien historia on samalla väkivallan, sodan ja alistamisen historiaa”. Russellin lausahduksen hengessä Ojansuu ylistää kirjassaan ymmärryksen vanhuutta, epävarmuuden viisautta ja dialogista filosofiaa. Kun tolkun ihminen peräänkuuluttaa dialogia, hän peräänkuuluttaa minä-se -suhteesta minä-sinä -suhteeseen siirtymistä Martin Buberin dialogifilosofian mukaisesti. Minä-se -suhde lähtee subjektista ja kohdistuu objektiin, jota subjekti havainnoi, analysoi ja luokittelee. Minä-sinä -suhde on puolestaan mahdollisuuksia antava vuorovaikutussuhde. Ääripäille ominaista on, että vastakkaisille näkemyksille ei juuri anneta mahdollisuuksia.

Ojansuun mukaan ”minä-se -asetelma näkyy niin totalitarististen yhteiskuntamallien, absolutististen moraalinäkemysten kuin uskonnollisen dogmatisminkin taustalla.” Hän huomauttaa myös, että totaliteetti ei kuitenkaan liity vain yhteiskuntamalleihin, Staliniin tai Hitleriin, vaan yhtälailla omaan maailmasuhteeseemme.

Lainaan lopuksi Ojansuun Valon erämää kirjoitusta em. kirjasta (s.19):

”Tämä rajallinen ja epävarmuuden täyttämä maailma on se, mikä meillä on, ja minkä kanssa meidän on opittava tulemaan toimeen. Erityisen vaaralliseksi oikean totuuden ja varmuuden ajatus käy silloin, kun se saa taustakseen uskonnollisen kontekstin. […] Se kiihko ja tunteenomaisuus, joka uskonnolliseen kokemukseen usein liittyy, saattaa muodostua sellaiseksi elämänkatsomukselliseksi haarniskaksi, joka estää kaiken siihen kohdistetun ideologisen arvostelun.”

”Kun kokemus totuudesta käy näin massiiviseksi ja kaikenkattavaksi, totuuden valosta tulee pikemminkin häikäisevä ja sokeuttava, kuin vapauttava. Tämän ”valon” seurauksena ihminen sokeutuu niin muutokselle, kuin sille moniarvoisuudelle, johon toiseuden kunnioittaminen perustuu. Toisin sanoen maailmasta tulee, ei valon lähde, vaan kohde, johon tämä valo kohdistetaan.”

Jätä kommentti

css.php